Jussi Leppälä
>> Kuuntele puhe klikkaamalla tästä (soitin avautuu uuteen ikkunaan)
sunnuntai 5.7.2026
aamuseurat klo 8.00
Jussi Leppälä
Miten näen itseni. Miten katson lähelleni.
Näen itseni yli 50 vuoden takaa tuon juhlakentän vieressä olevan, silloisen sairaalan sisältä tulleena teinipoikana, ohut vihreä villapusero hiestä märkänä, miettimässä äitini kanssa, mihin menisimme. Olin antanut isälleni elvytystä toista tuntia, turhaan. Hän jäi makaamaan sairaalasänkyyn elottomana. Tiesin vain, että isä on nyt poissa ja sokissa oleva äitini on saatava kotiin. Vähitellen näin itseni isättömänä puoliorpona, mutta täynnä 15-vuotiaan elämänhalua jos pelkoakin.
Näen itseni myös reilu 11 vuotta sitten tuon saman rakennuksen saattohoitohuoneessa saattelemassa äitiäni viimeiselle matkalle. Katselimme ikkunasta näkyvää rakasta kotikirkkoa. Äitini kysyi jo lähes tuonilmaisissa, miksi se yksi sana on niin suuri. En osannut vastata. Enkä osaa vieläkään.
Tuosta vuotta myöhemmin näen itseni seisomassa tuon lapsuuden kirkon raunioilla yhtenä osasena yhteisessä kotikirkkonsa menettäneiden surussa. Ehkä silloin viimeistään ymmärsin, että tärkeämpää kuin se miten näen itseni, on se, miten katson lähelleni.
Siitä raunioilta alkoi viiden vuoden pääsiäisvaellus, jota saimme tehdä yhdessä muistokirkon kautta uuteen kotikirkkoon. Me saimme rakentaa yhdessä uuden kirkon kaikille rakkautta ja armoa kaipaaville.
Nuo tunnelmat tulivat sanoiksi:
Yhteisen surun siemenistä toivo itää. Hyvyyden voima kuljettaa.
Penkissä uuden kirkon sielu hiljaa kiittää. Lapsiansa isä hoitaa.
Yhdessä virteen yhdytään. Taas valo leikkaa pimeään.
Ei toivomasta sydän lakkaa. Uuden muodon savi saa.
Kun armo lohdutuksen antaa. Uudet ovet aukeaa.
Tänä päivänä näen itseni elämän paluumatkaa kaikessa rauhassa astelevana kiitollisena kulkijana. Ja kun katson lähelleni, näen vain lähimmäisiä, yhtä lailla elämän ryvettämiä, yksinäisiä oman elämänsä muukalaisia, lämmintä katsetta, syliä ja kohtaamista kaipaavia keskeneräisiä kulkijoita.
Erityisen kiitollinen olen siitä, että elämä on opettanut katsomaan toista ihmistä silmiin, lempeästi, armahdetun laupeudella.
Siionin virren numeron yksi viimeisessä säkeistössä veisaamme:
Olemme vajavaiset
kuin tyhjä astia,
puutteemme moninaiset
alati kiusana.
Armahda, Isä, meitä
ja päästä pahasta,
sylisi lämpöön peitä,
ravitse toivolla.
Yksin olemme tyhjiä astioita, välillä toivottomiakin kulkijoita. Mutta näillä juhlilla, näillä elämän muukalaisleireillä, olemme samalla puolella. Täällä ei pelotella totuuden omistajien kovilla sanoilla. Saamme uskoa, että arat kolkutuksemme on kuultu. Suljetut ovet ovat auenneet ja saamme olla hetken hymyillä, katseilla, sanoilla ja sävelillä kohdattuja, armahtajan sylin lämmössä lepääviä, toivolla ravittuja. Saamme katsoa toisiamme, niin kuin uskon Jumalan katsovan meitä, lempeästi – rakkaudella.
Kenenkään syli ei ole yhtä suuri kuin sinun sylisi sitä tarvitsevalle.
Eikä kenenkään katse niin lämmin kuin sinun katseesi sitä kaipaavalle.
Kuvaa klikkaamalla avaat sen suurempana.
