>> Lataa puhe pdf-tallenteena tästä

>> Kuuntele puhe klikkaamalla tästä (soitin avautuu uuteen ikkunaan)

lauantai 4.7.2026
päiväseurat klo 13.00
Jutta Urpilainen

 

Hyvä seuraväki,

Kiitän kutsusta puhua näissä seuroissa entisenä Suomen EU–komissaarina ja valtiovarainministerinä – molemmissa tehtävissä ensimmäisenä naisena. Paikallisesti kiinnostavinta on ehkä kuitenkin se, että olen toiminut ensimmäisenä naiskansanedustajana Keski-Pohjanmaalta – siis tältä rakkaalta alueelta, jossa on uskottu ja toivottu jo vuosisatojen ajan. Toki sama aika on tehty myös töitä ja kauppaa ympäri maailmaa terva-ajoista alkaen.

Toimiessani viisi vuotta EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaavana komissaarina ja asuessani viimeisen vuoden ajan Persianlahdella olen saanut tutustua laajemmin Lähiiidän tilanteeseen. Siihen liittyy paljon optimismia – luonnonrikkauksien hyödyntämisestä, rauhanvälityksen mahdollisuuksista ja ETYKin kaltaisen yhteistyön rakentamisesta Lähi-itään – mutta myös epätoivoa – merenkulun estämisestä, palestiinalaisten ihmisoikeuksista ja Iranin sodan lapsiuhreista. On kärsimyksen kertomuksia ja toivon tarinoita. Näiden kahden todellisuuden katselu synnytti tämän seurapuheen.

*

Persianlahdelta Pohjanmaalle saapuneena seurapuhujana tulee mieleen 2000 vuoden takainen Pojan huokaus Isälleen: ”Että he yhtä olisivat”. Hän toivoi sitä silloin, hän toivoo sitä tänään. Tässä Suomen yhteiskunnallisessa tilanteessa ja maailman geopoliittisessa myllerryksessä se kuulostaa tehtävältä meille tälle juhlakentälle saapuneille ja kaikille tähän veljeyteen ja sisaruuteen kutsutuille: ”Että me yhtä olisimme”.

Tässä tehtävässä niin Suomella kuin ihmiskunnalla on ollut hyvää yritystä. Suomalainen hyvinvointivaltio on meille läheisin esimerkki myönteisen yhteisvastuun edistämisestä. Euroopan unioni on saanut keskenään sotineen maanosan sovinnon ja yhteistyön tielle, vaikka työtä sielläkin riittää. Myös omien haasteidensa keskellä kamppaileva YK on vakava yritys edistää maailmanrauhaa, kestävää kehitystä ja kaikille yhtäläisiä ihmisoikeuksia.

Tehtävä ei ole kuitenkaan valmis. Matka on kesken. Jokaisen sukupolven on kuljettava oma matkansa tässä tehtävässä. Myös jokainen ihminen on kutsuttu tekemään oman matkansa.

*

”Yhtä oleminen”. Meitä on kutsuttu tämän yhtä olemisen lahjan näkemiseen. Lahja voi meille avautua kääreistään, kun suostumme näkemään yhteisen alkuperämme. Voisimmeko me omia syntymäpäiviämme ansaitusti juhlivat individualistit suostua näkemään myös sen yhteisen syntymäpäivän, jonka perusteella kaikki maailmassa asuvat yli 8 miljardia ihmistä ja kaikki täällä asuneet 119 miljardia ihmistä ovat samaa perhettä. Tai itse asiassa enemmän, olemme yhtä samaan tapaan kuin samaan ihmisruumiiseen kuuluvat osat. Meillä on yhteinen elämää ylläpitävä tehtävä – samaan tapaan kuin biljoonat solut yhdessä ihmiskehossa ylläpitävät elämää – toistensa kanssa kommunikoiden ja yhteistyötä keskenään tehden. Yhden solun kipu on koko ruumiin kipu. Yhden solun ilo on koko ruumiin ilo.

Usko tähän ykseyteen on radikaalia yhdenvertaisuusaatetta, jolla on yhteiskunnallisia vaikutuksia. Rauhan, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden todellisuus on tehtävämme. Meillä on lupa elää sitä todeksi niin omassa arjessa – pienissä teoissa – omalle puolisolle ja lapselle, naapurille tai työkaverille. Meillä on lupa elää sitä todeksi – omissa valinnoissa yhteiskunnan jäseninä tai maailmankansalaisina.

Tavoitteen lisäksi pitää nähdä myös riman alitukset. Pitää tunnistaa alas päin katsomisen todellisuutta. Pitää nähdä historia, jossa on ollut sotia ja syrjintää. Pitää nähdä tämä aika, jossa on rajojen piirtämistä ja muurien rakentamista. Pitää nähdä mielenterveytensä kanssa painivia suomalaisnuoria, työttömyydestä kärsiviä lapsiperheitä ja hoitoa jonottavia vanhuksia. Pitää nähdä, mitä ihmiskuntamme tekee itselleen Ukrainassa ja Lähi-idässä. Pitää nähdä kansanmurhia, nationalistista kiihkoa ja uskonnollista fanatismia. Epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan on puhuttava ja toimittava.

”Että me yhtä olisimme.” Ihmisenä oleminen on tämän yhteyden aavistamista, tämän yhteyden toivomista, tässä yhteydessä toistemme kohtaamista. Voi kuulostaa vaatimukselta, johon ei omat kädet ja jalat riitä. Armon todellisuus on sitä, että silmien avaaminen usein riittää. Katsahdus ylös, eteen ja sivulle. Yhteisen Isän näkeminen on sitä uskoa. Eteenpäin katsominen on sitä toivoa. Sivulle katsominen on sitä toisten ihmisten näkemistä samanarvoisina – ”silmieni tasolta” niin kuin Täällä Pohjantähden alla –romaanin kirjailija Väinö Linna asian ilmaisi. Tämä silmien avaaminen on eräänlaista heräämistä, josta näillä herättäjäjuhlillakin taitaa olla kysymys.

Hyvät ystävät,

Jo 400 vuotta on yksi valtionpäämiehen vanhimpia virkatehtäviä ollut rukouspäiväjulistus. Tähän ketjuun on saanut myös tasavallan presidentti Alexander Stubb liittyä antamalla julistuksen kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä vuonna 2026. Lopetan hänen sanoin: ”Toivo ja yhteys vahvistuvat, kun koemme olevamme osa jotakin suurempaa.” Presidenttimme julistus siteeraa rukouspäivän tekstiä: ”On yksi ruumis ja yksi Henki. Samoin on vain yksi toivo, ja siihen teidät on kutsuttu.”

 

Kuvaa klikkaamalla avaat sen suurempana.