Pauliina Ylitalo
>> Kuuntele puhe klikkaamalla tästä (soitin avautuu uuteen ikkunaan)
lauantai 4.7.2026
päiväseurat klo 13.00
Pauliina Ylitalo
Kun synnytin kuollutta lastamme, ajattelin että Jumala on hyvä.
Ajattelin, että meitä koetellaan. Olin aivan varma, että kärsimyksen kestäminen olisi välivaihe matkalla kohti yhteistä biologista lasta.
Yhteistä lasta oli silloin toivottu ja yritetty jo vuosia. Olimme käyneet läpi monenlaisia lapsettomuushoitoja. Ne johtivat hengenvaaralliseen komplikaatioon ja hätäleikkaukseen. Kaiken sen jälkeen ultraäänessä näkyi lopulta sykkivä sydän ja kasvava lapsi. Meidän yhteinen lapsemme.
Kun mieheni Teppo sitten piteli kuollutta pientä sairaalassa, sydämeni särkyi. Mutta uskoni ei horjunut. Kun peittelimme pienen arkun hautaan yhdessä, uskoin Jumalan hyvyyteen.
Kului taas aikaa. Kymmenennen ja viimeisen alkionsiirron aikaan olin jo antanut mielessäni periksi. Mutta sitten raskaustesti näyttikin plussaa. Silloin olin varma, että Jumala on hyvä.
Olin jo aiemmin joutunut elämään läpi monien vaikeiden vaiheiden. Selviytynyt ja löytänyt uuden elämän Tepon kanssa.
Olin ajatellut, että ne aiemmat koettelemukset olisivat riittäneet yhdelle elämälle. Vauvan kuolema kohtuun oli tuntunut liialliselta, mutta kestin sen. Uskoen Jumalan hyvyyteen.
Periksiantamisen jälkeen raskaustestiin piirtynyt viiva tuntui erityiseltä lahjalta, ihmeeltä. Sitten selvisi, että toivo elämästä oli ollut turha.
Silloin minulle valkeni se, että Jumala on julma.
Siinä hetkessä menetin lapsesta asti kantaneen uskoni Jumalan hyvyyteen. Mutten silloinkaan kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Minulta on monesti kysytty, että miksen?
Ajattelen, että tilanne on samanlainen kuin ne tilanteet lapsuudessa, jolloin minua kiellettiin ankarasti. Isä oli perheessämme lämmin, mutta vahva auktoriteetti. Kapinoin ja kyseenalaistin hänen linjauksiaan.
Nyt olen käynyt samanlaista kapinaa Jumalaa kohtaan. Kyseenalaistan auktoriteetin, mutten Isän olemassaoloa. Miksi minä isätön haluaisin olla?
Minun isäni menetti oman isänsä lapsena. Maija-mummuni, neljän pienen lapsen äiti, jäi leskeksi alle nelikymppisenä. Kun minä olin pieni, hän opetti minulle lempivirtensä. Siinä lauletaan: ”niin kuin päiväs, niin on voimas aina.” Sillä voimalla mummu oli selvinnyt.
Teppo menetti isänsä viime syksynä. Kun appiukkoni oli viimeisiä hetkiä tajuissaan, lauloimme yhdessä virsiä. Hän valitsi ensimmäiseksi juuri tuon saman virren. Muutamaa päivää myöhemmin lauloimme saman virren ruumissaatossa.
Siinä arkun äärellä ymmärsin, että Jumalalla on täysi valta olla julma. Ja täysi valta olla hyvä. Että Jumalan olemassaolo on kylliksi.
Meille ei siunaantunut yhteisiä lapsia. Hautasimme sen ainoan ja musta surun säie kasvoi pysyvästi kiinni meihin.
Samalla minä sokeuduin sille hyvälle, jota surun rinnalla elin. Meillä on toisemme. Ja perheessämme on kaksi upeaa nuorta matkalla kohti aikuisuutta. Tarvitsin auktoriteetin jyrähdyksen ymmärtääkseni mittasuhteeni.
Tarvitsin pienen haudan. Siitäkin huolimatta, että vyöryvimmän surun hetkillä näin itseni lintuperspektiivistä nukkumassa nurmella, maan alle peitellyn lapsen vieressä.
Tarvitsin pienen haudan, meidänkin tulevan hautamme, ymmärtääkseni, että elämää on elettävä eteenpäin päivä vain ja hetki kerrallansa. Sellaisena kuin se meille annetaan.
Juuri tänään meillä on kokonainen elämä.
Auktoriteetin jyrähdys kantaa myös siihen hetkeen, kun niin ei enää ole. Tepon isä muistutti jo aikuistuneita poikiaan usein siitä, että kotiin saa aina tulla. Sama lupaus on annettu meille myös suuremmassa mittakaavassa.
Kaikenlainen julistaminen ja ylistäminen tuntuu minusta vieraalta. Enkä oikein osaa rukoillakaan. Mutta veisaaminen tuntuu kuin kurkottaisi kotiin.
Lempivirressäni – vihkivirressämme ja hautajaisvirressämme – lauletaan näin: ”suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi”.
Sen enempää tässä elämässä ei voi toivoa.
Kuvaa klikkaamalla avaat sen painokelpoisena.
