Lataa puhe pdf-muodossa tästä.

>> Kuuntele puhe klikkaamalla tästä (soitin avautuu uuteen ikkunaan)

lauantai 5.7.2025
lähetysseurat klo 15.30
Lotta Gammelin

.

Namaste, tuon teille terveisiä Kathmandusta, Nepalista.

Viime keväänä Kathmandunlaakson ylle asettui kuukausiksi saastepilvien massa. Kotini ikkunasta näkyvät kirkkaiden päivien aikaan Himalajan lumihuippuiset vuoret – mutta tuolloin taivaanranta oli viikosta toiseen harmaa. Ulkona silmiä kirveli ja kurkkuun sattui. Ihmiset yskivät. Kaunis kotikaupunkini sai kyseenalaisen kunnian olla maailman saasteisin kaupunki.

Itse pystyin suojautumaan, koska työskentelen toimistossa. Mutta lukemattomat ihmiset Nepalissa tekevät työtään kadulla tai pelloilla – jatkuvasti huonolle hengitysilmalle alttiina.

Nyt taivas Kathmandun yllä on jälleen sininen. Monsuunisateet ovat vieneet saasteet mennessään taas joksikin aikaa. Silti tuntuu, kuin paksu huolten massa roikkuisi edelleen yllämme – ja olisi jotenkin vaikea hengittää.

Olemmepa Kathmandussa tai Salossa, huolten, kriisien ja sotien määrä värjyy päidemme päällä kuin murheen pilvi. On kesäisiä päiviä. On oman elämän iloja ja huolia. Ja samalla maailma on ennennäkemättömän jännitteinen, sotaisa ja julma.

Kuluneen vuoden aikana olemme kuulleet uutisia maailman järkyttävimmistä konflikteista – niistä, joista näemme jatkuvaa livekuvaa Gazasta ja Ukrainasta, ja niistä, jotka usein jäävät uutiskynnyksen alle: Sudanista, Kongosta. Maailmassa ei ole koskaan ollut näin suurta määrää pakolaisia. Yli 123 miljoonaa ihmistä, on joutunut pakenemaan kodeistaan. Tiedämme, että ilmastonmuutos kiihdyttää pakolaisuutta vielä entisestään, kun helleaallot ja nälkä ajavat ihmisiä liikkeelle.

Ja juuri tässä tilanteessa Yhdysvallat ja monet Euroopan maat – myös Suomi – ovat leikanneet jyrkästi kehitysyhteistyöstä ja humanitaarisesta avusta.

Näiden leikkausten myötä yhä vähemmän voidaan tehdä sitä työtä, jossa pyritään vahvistamaan ihmisoikeuksia: oikeutta terveyteen, elämään, toimeentuloon, koulutukseen. Yhä vähemmän voidaan rakentaa rauhaa, vahvistaa demokratiaa.

Sadattuhannet ihmiset jäävät vaille lääkkeitään. Satojentuhansien koulutie katkeaa. Monissa maissa lisääntymisterveyteen liittyvät ohjelmat ovat vaarassa, ja naisten ja tyttöjen oikeudet ottavat takapakkia. Äidit ja isät eivät pysty ruokkimaan lapsiaan. Kallisarvoisia ihmiselämiä tullaan menettämään näiden päätösten seurauksena.

Onko näistä leikkauksista puhuminen politikointia? Kuuluuko tämä meille, täällä seurapenkissä?

Mihin kristillinen usko kutsuu tämän tien kulkijoita – hetkellä, jolloin yhteistä jaettavaa tuntuu olevan yhä vähemmän?

Raamatun kylväjävertaus on aina ärsyttänyt minua.

Kylväjä on nimittäin tuhlaavainen ja ajattelematon. Hän heittelee siemeniä paikkoihin, joissa mitään ei voi kasvaa: kalliolle, ohdakkeisiin, tien laitaan lintujen syötäväksi. Hän ei suunnittele, ei laskelmoi. Hän toimii kuin siemeniä olisi tässä nälän ja puutteen maailmassa pohjaton vakka. Voin kertoa, että lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä ei tehdä tuolla tavalla, vaan rahan ja resurssien käyttöä suunnitellaan ja seurataan tarkkaan.

Silti huolettoman ja tuhlaavaisen kylväjän esimerkki puhuttelee – erityisesti niukkuuden ja leikkausten aikana. Jumalan kutsu on jakaa, antaa konkreettisesti omastamme, siitä lahjasta ja hyvästä, joka ei kristillisen ajattelun mukaan ole edes meidän.

Meille sanotaan jatkuvasti, että leikkaaminen on välttämätöntä. Että omia pitää auttaa ensin. Että puolustus on laitettava kuntoon.

Mutta samalla Jumala kutsuu meitä antamaan enemmän, aikaamme, voimiamme, varojamme, tuhlaavaisesti, kuten hänkin antaa. Jumala kutsuu meitä aktiiviseen lähimmäisenrakkauteen – ei passiiviseen myötätuntoon.

Jumalan maailmassa ei ole meitä ja heitä. On vain hänen omiaan, hänen luotujaan. Jokaisen ihmisen arvo on mittaamaton. Jokainen elämän katkeaminen on tuhlausta, jota emme saa katsella sivusta.

Auta, että lahjojasi
aina jaamme iloiten.
Voita itsekkyyden luonto,
murra sydän kivinen.

Näytä, Jeesus, paistaessa
hyvyytesi auringon:
jos on autuasta saada,
autuaampi antaa on.

Meitä kutsutaan rakastamaan ja jakamaan omastamme – silloinkin, kun maailma sanoo: nyt ei ole aika jakaa. Kun seisomme huolten ja sotien painavien pilvien alla, vaatii suurta luottamusta olla kadottamatta toivon näköalaa. Meitä kutsutaan kylvämään ja rakastamaan, antamaan maailmalle, jota emme itse voi korjata.

Herra Jeesus, kunniasta
astuit uhrikuolemaan
tuodaksesi langenneille
pääsyn taivaan kunniaan.

Anna uskon uskallusta,
anna toivo, luottamus.
Yli kaiken, Herra, anna
lahja suurin – rakkaus.